Loppu lähenee

Uusin yllätys oli ulkoa sisälle tuleva katkeamaton jono pieniä sekä melkein parisenttisiä muurahaisia.

Selkeesti lopunajan merkit ilmassa. Vakioruokapaikka meni konkurssiin Vietnamin reissun aikana koska ei oltu ostamassa spagettia. Pesukone heittää taas vedet lattialle. Muurahaiset valtasivat keittiön. Ei sada vettä. Kaikki on muuttunut.

Tänään viimeiset jäähyväisbileet, perjantaina tentti ja kello 17 starttaa kone kohti Jakartaa. Tuun takas Singaporeen vielä yhdeksi yöksi Balin jälkeen. Ei juuri tee mieli pakkailla.

Liian vähän aikaa

Näin se liikenne toimii. Keskelle vilkasta tietä oli pystytetty lava hiv-päivän tanssiesityksiä varten. Uteliaat ihmiset pysähtyivät lavan eteen skoottereillaan, ja minuutissa parissa paikalla oli popcornin tekijä polkupyörineen. Ja koko liikenne tietysti sekaisin seuraavan parin tunnin ajan.

Vietnamissa otettiin aika kunnianhimoinen tavoite: 10 päivässä oli tarkoitus reissata Hanoista Saigoniin ja matkalla nähdä hieman maaseutuakin ja ottaa rennosti. Aika vaikea yhtälö, mutta päätettiin kokeilla.

Tulvan runtelema Hanoi oli jo toipunut yllättävän hyvin. Itse asiassa ulkopuolisen silmin oli vaikea tietää, oliko syrjäkujilla oleva paska ihan normaalia Vietnamia vaiko ei.

Vietnamilaiset turistit olivat fiksuja ja varautuivat heikohkoon ilmanlaatuun. Myös joka toisella moottoripyöräilijällä oli hengityssuoja.

Vietnam oli tähän mennessä nähdyistä maista hektisin. Liikenne on jotain ihan käsittämätöntä. Kaduilla on (satoja) tuhansia skoottereita, ja tien ylittämisessä on turha yrittää tukeutua liikennesääntöihin. Niin mopolla ajaminen kuin tiellä kävelykin perustuu siihen, että sillä on etuajo-oikeus, joka on paikalla ensimmäisenä. Tärkeintä on liikkua ennalta-arvattavasti, ja luottaa siihen, että muut väistävät.

Liikenteen turvaamiseksi vietnamilaiset ovat keksineet oman kätevän liikennesääntönsä: onnettomuuden sattuessa syyllinen on melkein automaattisesti turisti. Kannattaa siis välttää onnettomuuksia.

Hanoissa parasta oli mahtavan herkullinen ja halpa ruoka, sekä kadunkulmien ruokapaikat minijakkaroineen. Pienenä yllärinä tuli, että turistialue oli aivan täynnä ranskalaisia. Onneksi kyseiset korttelit olivat niin karmeita, ettei siellä tehnyt juuri mieli pyöriä.

Pienempi yllätys oli se, että joka paikassa valkoista suomalaista yritetään hieman juksata. Pienemmät vaihtorahat jäävät useimmiten parikymmentä eurosenttiä vajaaksi, ja jos ei tiedä jonkin asian hintaa etukäteen, sen hinta nousee samantien viisinkertaiseksi. Joka paikassa pitää tingata, sillä muuten reissu Vietnamiin ei ole Euroopan-matkaa halvempi. Mutta jos muistaa käyttää järkeään, eläminen on varsin halpaa.

Hanossa ehdittiin pyöriä pari iltaa, minkä jälkeen koitti matka yöjunassa Hueen. Hanoin matkatoimistot olivat jälleen kerran ostaneet junien soft-sleeper –vaunut tyhjiksi, joten 14 tunnin yö valvottiin 6 hengen hard sleeper –vaunussa.

Naisia satumaisia

Jonkun kuninkaallisen hautapaikka

Hue on sympaattinen pikkukaupunki suurinpiirtein puolivälissä Vietnamia. Nguyễn-dynastia pykäsi sinne vaivalla kuninkaallisen kaupungin, joka myöhemmin pommitettiin maan tasalle. Kuningassuku puuhasteli kaupungin ympärtistöön myös kymmenisen kaunista hautapaikkaa, jotka ovat kuninkaallisten temppelien ohella ehdottomasti näkemisen arvoisia.

Nähtävyydet ovat kaukana toisistaan ja menetimme nopeasti hermomme ylimääräistä rahaa kinuaviin taksikuskeihin. Vuokrasimme siis moottoripyörän.

Tyylikkään olemuksen kruunaa kypärä, joka on niin pieni, ettei mahdu päähän.

Laite ei täysin vastannut esitteessä olevaa kuvaa. Se ei itse asiassa ollut ihan viimeisen päälle. Siinä ei toiminut valot, vilkut, bensamittari, nopeusmittari eikä virtalukko. Takajarru toimi, mutta etujarru ei. Huen liikenne rullaa samalla periaatteella kuin Hanoissa, joten sadan metrin kokoisessa liikenneympyrässä tuhannen muun mopon kanssa päristellessä sai katsella aika paljon ympärilleen (moottoripyörän taustapeilitkin olivat rikki).

Liikenteessä ajaminen oli yllättävän helppoa, mutta pimeän tultua valojen puuttuminen hieman harmitti. Meinasimme mm. osua kolariin. Joku väitti että vuodessa 60000 vietnamilaista kuolee moottoripyöräonnettomuudessa. Lienee liioiteltu luku, mutta yhden onnettomuuden näkeminen oli tarpeeksi, ja keskityimme loppuillan kahvilassa istumiseen.

Kahvila (johon palasimme seuraavanakin iltana) oli sympaattisen 27-vuotiaan tytskän pyörittämä paikka, joka oli väsätty vietnamilaiseen tapaan jonkun kotiin. Keittiö ja vessat oli rakennettu talojen välissä olevalle kujalle, joka oli erotettu kadusta verholla ja verkkoaidalla. Vessassa eikä keittiössä ei siis ollut oikeaa lattiaa, kattoa tai seiniä. Vastaavanlaisen paikan pyörittäminen Suomessa vaatisi jonkin verran viranomaisen kusettamista.

No, joka tapauksessa, tämä sympaattinen tyttö oli naimisissa. Amerikkalaisen kanssa. Ainut ongelma oli, ettei tyttö ollut kuullut miehestä 4 vuoteen. Sormus oli sormessa, vaikka raukka tuntui pikkuhiljaa huomaavan jotain olevan vialla. Tyttö kertoi, ettei kukaan paikallinen enää huoli häntä, sillä vietnamilaisen tytön kuuluu mennä naimisiin 20-22 –vuotiaana.

Kiero paikka. Kahvilasta poistuttuamme meille tarjottiin niin naisia, polkupyöräkyytiä kuin kannabistakin. Kieltäydyimme kohteliaasti. Sama toistui seuraavanakin iltana. Kieltäydyimme jälleen ja kävelimme kohti rautatieasemaa.

Matkalla asemalle pysähdyimme hetkeksi istuskelemaan pilkkopimeään isoon ja autioon puistoon. Huomasin sattumalta takanamme jotain liikettä, ja käännyin ympäri. Isohko vietnamilainen heppu vilahti samalla pusikon taakse piiloon. Hienoisessa nousuhumalaisessa uhossani nousin ylös ja lähdin tarkistamaan tilannetta. Nousuhumalainen uho katosi aika nopeasti kun näin myös toisen hepun vaanivan meitä hieman etäämpänä. Päätimme poistua katuvalojen turvaan.

Aikatauluun voi luottaa

Otimme yöjunan Nha Trangiin, sillä päivällä junassa istuminen ei liiemmin houkutellut. Tarkoitus oli käveleskellä päivä kaupungissa ja mennä seuraavalla yöjunalla Saigoniin.

Noin kello 14 hard sleeper –vaunussa koettiin ikävä herätys, kun pelkkää vietnamia puhuva konduktöörinainen tuli herättelemään eurooppalaisia matkustajia. Nha Trangin asema oli ohitettu 2 tuntia etuajassa, mikä oli kohtuullisen hankala huomata, koska kukaan ei puhunut englantia, junassa ei ollut kuulutuksia eikä asemien seinissä paikannimiä.

Juna pysähtyi keskelle riisipeltoa henkilökunnan pohtiessa mitä seuraavaksi tehtäisiin. Katsoimme parhaaksi mennä samalla junalla Saigoniin asti. Riisipellolla ei näyttänyt olevan paljon Nha Trangiin suuntaavia julkisia kulkuvälineitä. Junan kuskille tarjoutui samalla mahdollisuus tienata 5 euroa ylimääräistä rahaa pistämällä osa lippurahoista omaan taskuunsa.

Amatöörit reissussa

Sotaleffan tunnelmissa joella

Mekong Deltan suistoalue on puolentoista tunnin bussimatkan päässä Saigonista. Halusimme mennä sinne julkisilla busseilla, sillä ne ovat varsin halpoja. Pääsimme perille, mutta kymmenkertaiseen hintaan. Iloiset pienet veijarit saivat kusetettua meidät pienellä kikkailulla tilanteeseen, joka ärsyttää vieläkin niin paljon, ettei siitä jaksa kirjoittaa enempää. Rahaa meni vain leffalipun verran, mutta taas tuli muistutus siitä, että skarppina saa olla.

Oikea tapa vierailla Mekong Deltalla olisi käyttää aikaa ehkäpä viikko. Yhden yön visiitti riitti vain veneen vuokraamiseen ja pieneen kierrokseen. Ensi kerralla sitten... Maisemat olivat kuitenkin jälleen jotain aivan muuta kuin mitä olin koskaan nähnyt aiemmin.

Amerikkalaiset paskiaiset
"Kun amerikkalainen menee Window Trapiin, rullat pyörähtävät, kas näin, ja nyt, näette miten käy. Auts. Tämä on mun suosikki, hihi."

Saigon oli suuri ja hektinen aivan kuten voi olettaakin. Jo parin korttelin päässä länsimaisten asuttamista kortteleista pääsee kuitenkin syömään ja juomaan kaikessa rauhassa normaaliin 0,5 – 1 euron hintaan näkemättä ainuttakaan turistia.

Vietnamilaiset eivät liiemmin tykkää Vietnamin sodan aikaisista amerikkalaisista sotilaista. Museoissa esitellään ylpeästi erilaisia tapoja tappaa jenkkisotilaita, ja näytetään 70-luvun propagandavideoita pikkutytöistä, jotka saivat ”amerikkalaisen tappaja”-diplomeita.

70 kilometriä Saigonista luoteeseen sijaitsee Cu Chi, jossa pääsee tutustumaan ihanaan tunneliverkostoon, josta käsin vietnamilaiset puolustautuivat hyökkääjiä vastaan. Tunneleita on noin 200 kilometriä ja ne kulkevat jopa 10 metriä maan alla. Ne ovat uskomattoman kaipeta, pimeitä ja ikäviä, enkä mene niihin enää koskaan uudestaan.

Nauravainen opas Cu Chissa esitteli erilaisia ansoja, joilla mm. katkaistiin, lävistettiin ja rampautettiin tunkeutujia. Seinällä oli iso maalaus, jossa amerikkalaiset laahustavat metsässä jalat verta valuen. Vietnamilaiset ovat uskomattoma ylpeitä joka ikisestä tapetusta sotilaasta.

Tietysti Cu Chissa pääsee myös ampumaan. Tämä pullea kaveri ehti vetää liipaisimesta jo ennen kuin sai kuulosuojaimet päähänsä.

Saigonissa on sotamuseo, jonka alkuperäinen nimi oli ”amerikkalaisten sotarikokset”. Museossa esitellään kattavasti pommien räjäyttämiä naisia, ja agent orangen takia vammaantuneita lapsia.

Kiinnostavampaa antia oli hieno valokuvanäyttely, jossa näytettiin Vietnamissa kuolleiden reporttereiden viimeisiä valokuvia. Vaikuttavin näyttely aikoihin.

Kaikkia vietnamilaisia sotamuseoita tuntuu yhdistävän se, että niissä ei juuri esitellä vietnamilaisia esineitä. Kaikki, mitä laitetaan näytille, on ”kuolleilta amerikkalaisilta” otettuja aseita, juomapulloja tms. Jos vietnamilainen esine on näytillä, se on todennäköisesti sadetakki, joka on tehty amerikkalaisesta laskuvarjosta. Vieressä ehkäpä bambukeihäs, jolla laskuvarjojääkäri on onnistuneesti teurastettu.

Kaikesta ristiriitaisuudestaan huolimatta tai ehkä juuri sen takia tämä oli ehkäpä mielenkiintoisin reissu. Suurin osa vietnamilaisista on todella avuliaita ja mukavia. Monet ehkäpä yrittävät myydä jotain, mutta kun sanoo ”ei”, heidän kanssaan voi alkaa keskustella tavallisesti.

Tekisi jopa mieli mennä takaisin.

Kohti Vietnamia

Loistavaa. Nyt on koulunkäynti paketissa ja kaikki paitsi pari tenttiä tehty. Tänään lähdetään kohti Hanoita ja sieltä 10 päivässä Ho Chi Minhiin.

Hanoissakin tuli hieman vettä viime viikolla ja satakunta ihmistä kuoli. 2 ihmistä kuoli salamaniskuihin ja mm. eräs vauva oli kotona tippunut sängystään ja hukkunut lattialle.

Nyt veden pitäisi olla poissa, mutta kaupungissa pelätään mm. dengue- ja kolera-epidemioita. Dengue ei kuitenkaan ole erityisen paha juttu, sillä siihen kuolee vasta sairastaessaan taudin toista kertaa.

Nyt reissuun. See u later, lah.

kosteaa on

Kun sataa, sitä vettä tulee kohtalaisesti. Taas oli koko piha 15 senttiä vedenpinnan alapuolella, vaikka sadekuuro kesti vain hetken.

Ilmakin on aika kostea. Olkalaukku oli homeessa ja ruosteessa. Kaverin lippis vain homeessa.

Tuntuu siltä, että suomalaiset sähkölaitteet eivät juuri tykkää tästä paikasta. Kännykän näyttö meni elottomaksi ilman mitään syytä, ja juuri tätä kirjoittaessa läppärin näytöstä puolet on mustan sahalaidan peitossa. Kivakiva.

Ostin uuden kännykän: 20 euron nokialainen. Helmi löytyi Mustafa-ostoskeskuksesta Little Indian perältä. 3 myyjää nauroi, koska ostin sen Nokia E70 toisessa kädessä.

Mut on tää hieno! 

3 tapaa käydä koulua

Pala lastenkirjasta "Tappy the Tapir"

Tämä viikko on ollut täynnä kiirettä, sillä ryhmätöiden dedikset ovat loppuviikosta. Töitä tehdessä olen huomannut kolme erilaista tapaa hoitaa hommat.

1) Innokas opiskelija vääntää töitä yömyöhään, kunnes on todella tyytyväinen viimeisimpäänkin yksityiskohtaan. Eilen väänsimme satukirjaa 18 tuntia aamu yhteen asti, sillä ryhmämme oli aika vaativainen lopputuloksen suhteen. (kirjaan laitettu effortti ei valitettavasti näy lopputuloksesta)

2) Laiska opiskelija ei tee osuuttaan ryhmätyöstä ja kuittaa koko homman pistämällä kännykän kiinni ja jäämällä pois palaverista. Toimiva taktiikka sekin.

3) Tyttöopiskelija voi teettää osuutensa amerikkalaisella vaihto-opiskelijalla. Eräs ihana persoona ryhmästäni ilmaantui paltsuun kaula täynnä fritsuja ja kertoi, että jenkkipoika kirjoitti hänen osuutensa yhdessä yössä.

Weekly update

Ehdimme Juhan kanssa jo hyppiä riemusta, sillä Marvinin äidin huljuttelukuppi oli kadonnut vessasta. Riemu loppui lyhyeen, kun huljukuppi löytyikin keittiön kaapista astioiden vierestä.

5 C:tä

Jatkuvasti kuulee ihmisten valittavan singaporelaisten tyttöjen pinnallisuudesta. Esim. eräs tuttu äärettömän kiva ja nätti intialainen tyttö valittaa, ettei pysty keskustelemaan näiden aasialaisten pissisten kanssa, koska ei jaksa jauhaa shoppailusta. Nämä neidit tuntevat osaavat ulkoa jopa Niken kenkämallistot, mutta eivät takuulla tiedä kuka on Banksy tai millaista on hyvä livemusiikki.

Poikaystäväehdokkaiden pisteyttämiseen on helppo 5 C:n järjestelmä. Miehellä pitää olla:

- Condo

- Cash

- Credit Card

- Car

- Country Club Membership

Äijät ottavat tämän ihan tosissaan. Mm. viime perjantaina klubin pihalla oli koko sarja BMW:tä hintahaitarin saavuttamattomasta päästä, sekä perusvehkeet Lamborghini ja 2 Ferraria. Ja näitä autoja näkee PALJON.

(tässä vaiheessa pitänee muistuttaa, että yleistän jatkuvasti. Singaporessa on myös tavallisia tyttöjä, sekä poikia, jotka eivät omista Lamborghinia.)

Joillakin tytöillä tämä 5C:n meininki jää jalkoihin vuosien karttuessa ja tilalle astuvat muut kriteerit. Tämä keskustelu kuultiin kahden singaporelaisen pojan välillä NUS:n ruokalassa:

Poika1: Hei, mitäs mieltä oot... Miltä mun tyttöystävä näyttää?

Poika2: Ai miten nii?

Poika1: Nii, onko se susta hyvännäkönen?

Poika2: Joo kai se on

Poika1: Nii mut miltä se susta näyttää?

Poika2: Häh miks?

Poika1: Ku mun äiti sano että se todella ruma.

Kiva naapurusto

Commonwealth on kiva paikka asua, sillä kämpät (opiskelija-asuntoja lukuunottamatta) ovat halpoja. Hintoja laskevat ensisijaisesti Narkkari ja Julkirunkkari.

Narkkari on mukava singaporelainen intialainen 24-vuotias, joka tietää parhaat E-KAUPUNGIT ("vähän niinku hei jos te haluutte ecstasyy nii mä tiiän ihan vitun hyvät mestat hihihi me aina kavereiden kaa sanotaan niitä e-kaupungeks") Malesiassa, mutta on liian puhelias ja rasittavan vilkas. Narkkari asuu naapuritalossa.

Julkirunkkari taas iskee silloin kun tytöt odottavat taksia. Julkirunkkari pudottaa kämppien hintoja, sillä kukaan Julkirunkkarin nähneistä ei ole kuulemma ottanut taksia takaisin.

Tervetuloa.

Tribuutti Mathias Flamen vessajutuille

Kämppikseni Marvinin äiti, joka "rakastaa poikaansa enemmän kuin tyttäriään", ilahdutti meitä viikonlopun mittaisella visiitillä.

Äiti (nimi muutettu), oli pienistä ennakkoluuloistamme huolimatta ihan kelpo maailmankansalainen. Silti jäi epäselväksi miten tämä 56-vuotiaamme käy vessassa eurooppalaisilla liikematkoillaan.

Tällekin 2 päivän reissulle emäntä toi mukanaan nätin sinisen ns. huljukupin. Kaikkihan tietävät, kuinka barbaarista touhua wc-paperin käyttäminen on.

Koko viikonlopun jännitimme pitääkö maanantaiaamuna pyyhkiä kengänjälkiä wc-istuimelta kuten julkisissa singaporelaisissa käymälöissä. Ei tarvinnut. Filipinot osaavat nämä hommat.

(Edelliseen ns. läppään liittyvää lisätietoa suoraan Suomen sivistyssanakirjasta:

Singaporelainen intialainen: Ihminen, jonka mielestä hygieenisin tapa käydä länsimaisessa vessassa on seistä pöntöllä ja jättää se vetämättä. Singaporelaisen intialaisen tunnistaa parhaiten päivänvalossa. Pimeässä ~ on vaikea erottaa ympäristöstään. Haisee hassulta.)

Maailman paras hostelli

Melaka kehittyy nopeaa vauhtia. Ylempi kuva on Entrapment-elokuvasta. Kuala Lumpurista ei löytynyt sopivaa jokea, joten ohjaaja päätti hieman koijata, ja yhdistää Kuala Lumpurin maisemaan Melakan jokisuistoa. Malesian pääministeri oli tästä aika näreissään. 8 vuodessa joen varteen on rakennettu betoniset kulkuväylät, ja vanhoja taloja kunnostetaan kovaa vauhtia, kuten voi melkein nähdä alemmasta kuvasta. Lisää reissukuvia http://www.flickr.com/photos/29368021@N06/sets/72157608423201151/

Maanantaina oli intialaisten valobileet, Deepavali, joten saimme viettää pidennettyä viikonloppua. Emme tajunneet, että jokunen muukin singaporelainen lähtee pitkän viikonlopun lauantaina reissuun. Malesian 8 passintarkastuspistettä on toki paljon, mutta ei ihan selviä kymmenien tuhansien ihmisten ryysiksestä.

No, ryysiksestä huolimatta puskimme kohti Melakaa. Ensimmäinen etappi oli bussiasema Malesian puolella Johor Bahrussa. Kumma kyllä, kaikki bussiliput JB:stä Melakaan oli myyty jo loppuun. Ystävällinen malesialainen heppu tarjoutui kuskaamaan meidät perille viisinkertaisella hinnalla. Hinta hieman pompsahti.

Melaka on kiva pikkukaupunki, joka on päässyt myös Unescon maailmanperintöluetteloon. Eloisa chinatown on ehkäpä paikan kiinnostavin nähtävyys. Kasvavan turismin myötä kaupunkiin on pystytetty myös lukuisia pikkurahalla kyhättyjä museoita. Kaupungin lävistävän joen rannalla on mm. Vasa-museon jalanjäljissä kyhätty 1600-luvun laivan kopio. Sen sisällä ei ole museoesineitä vaan tulosteita, joissa kerrotaan tavaroista, joita oikeassa museoissa pääsee katsomaan.

Yövyimme kahden veljeksen ja pupun pyörittämässä Emily-nimisessä hostellissa. Mahtava paikka. Ainoastaan reppumatkaajat ovat tervetulleita, ja koko meininki tähtää rentoon chillailuun. Näille veljeksille asioiden organisointi on yhtä kuin siestan ajoittaminen niihin hetkiin kun ei tarvitse viihdyttää vieraita. Tekisi mieli omaksua edes osa näiden äijien elämänasenteesta.

Viikonloppu kului äijien kanssa grillaillessa, istuskellessa ja kaupungilla pyöriessä. Nyt on taas paluu arkeen edessä. Tätä kirjoittaessa istun koulun kahviossa. Odottelin ryhmätyön palaverin alkua reilun tunnin, kunnes aasialaiseen tapaan hieman jälkijunassa sain tiedon, että kukaan ei jaksa tänään tulla paikalle.

he käyvät lukemassa blogiani

Joskus käy niin, että Googlea käyttäessä osuu väärälle sivulle. Näen tuolta tilastoista mitä hakusanoja käyttäen ihmiset tänne blogiin saapuvat. Seuraavia asioita kalastelleet ovat varmaankin hieman pettyneet:

2.10. "Brendan Fraser matkalla maan ytimeen"

12.10. "Filippiiniläisiä vaimoja"

17.10. "Huorabaari"

21.10. "Alastomat tytöt"

22.10. "Helsinki -huorabaari"

Jos sinä, rakas filippiiniläisiä vaimoja etsinyt lukijani, tulet sivulle vielä uudestaan, voinet yrittää tästä numerosta:  +6584298197. Helsinkiläisen huorabaarin etsijälle haluaisin todeta, että kannattanee kysyä taksikuskilta tai Walter de Campilta.

Nyt kaikki rohkeasti kysymyksiä esittämään. Ei ne vaimot itsekseen Suomen rajojen sisälle pääse.

Kulttuurikoulu osa 7: Väistämissäännöt

Kaupunkiin saapuva turisti alkaa jo ensimmäisen metroajelun aikana pohtia miltä puolelta kiinalaiset,malesialaiset,intialaiset,indonesialaiset,filippiiniläiset ja vietnamilaiset oikein kuuluu ohittaa. Saattaa tuntua siltä, että aina yrittää väistää väärältä puolelta.

Ei kannata vaipua epätoivoon, vaikka ei keksisikään ratkaisua tähän visaisaan pulmaan. Ongelma on nimittäin siinä, että nämä pirulaiset eivät aina väistä vaan mieluummin vaikka yrittävät osua vastaantulijoihin.

Metrossa ihmiset puskevat sisään vaunuun kyynärpäätaktiikalla pitäen huolta, että sisäänpääsy on kaikille mahdollisimman vaikeaa. Jos ruuhka-aikana vaunusta haluaa ulos, kannattanee pitää maaninen katse lattiassa ja näyttää mahdollisimman paljon valkoiselta sarjamurhaajalta.

Ryysiksessä on hyvätkin puolensa: esim. pyörätuoli-ihmiset pysyvät ruuhka-aikana laiturilla eivätkä vie arvokasta lattiatilaa. Se, että invalidia ei päästetä vaunuun, on aina Jonkun Toisen Ongelma. (sama Jonkun Toisen Ongelma -ratkaisu pätee mm. malesialaiseen jätehuoltoon)

Singaporelaisten kykenemättömyys väistämissääntöjen sisäistämiseen alkaa suunnattomasti vituttaa vasta uima-altaassa. Euroopassa on totuttu siihen, että uima-altaassa rataa kierretään enemmän tai vähemmän reunaa seuraten joko myötä- tai vastapäivään. Singaporessa rataa uidaan edestakaisin samaa linjaa pitkin. Se toimii niin pitkään kuin yhdellä radalla on vain yksi uimari. Kaksi uimaria saa aikaan kivuliaan yhteentörmäyksen aina 50 metrin välein.

Auts.

sataa sataa ropisee

Päivät käyvät vähiin. Nyt on enää enimmillään muutama viikonloppu Singaporessa jäljellä ja nekin taitavat kulua reissatessa. Huomenna lähdetään Melakaan Malesian puolelle. Pitää toivoa että Singaporen sadekausi ei ulotu sinne asti. Vettä on tullut niin pitkään että oon taas yhtä valkoinen kuin Suomesta lähtiessä...

Sadekaudessa on hyvätkin puolensa. Ulkona voi vihdoin liikkua pitkissä housuissa sillä lämpötila on huomattavan viileä, ehkäpä 27 astetta. Sadetta pakoilevat muurahaiset ovat löytäneet tiensä sisätiloihin ja auttavat roskiksen tyhjentämisessä noin 20000 eläimen voimin. Kunhan niiden tielle ei kävele paljain jaloin niin kaikki on ok.

Koulussa on enää 2 varsinaista luentopäivää jäljellä, mikä on aika kiva. Ensi keskiviikoksi pitäisi väsätä satukirja 6-9 -vuotiaille ja valmistella jonkinnäköinen esitys pidettäväksi yhdessä NUS:n isoimmista luentosaleista. Käytännössä promoan Punkmediaa jollekin singaporelaiselle yritysvieraalle. Tilaisuudessa on tarjolla kahvia ja pullaa. Tervetuloa!

Ps. Sain Pilipino-kuvat vihdoin nettiin! Tsekkaa ne tosta Reissukuvat-linkistä.

ei vielä miljonääri...

Googlen tarjoama tie äkkirikastumiseen katkesi 7 päivässä.

"Käydessämme äskettäin läpi tietojamme havaitsimme AdSense-tilisi olevan
huomattava riski AdWords-mainostajillemme. Koska tilisi pitäminen
julkaisijaverkostomme aktiivisena osana saattaa vahingoittaa
mainostajiamme taloudellisesti tulevaisuudessa, olemme päättäneet
poistaa tilisi käytöstä.

Katsoimme tämän välttämättömäksi voidaksemme suojata sekä mainostajien
että muiden AdSense-julkaisijoiden etuja."

En saa nostaa "ansaitsemaani" 50 dollaria ulos, enkä saa enää koskaan avata uutta tiliä Google AdSenseen. Pitänee alkaa taas keskittyä reissaamiseen eikä nettimainoshuijauksiin.

koulunkäyntiä!

Koulunkäynti on rankkaa. Tässä pari harkkatyötä.

Joka viikko annetaan tehtävä, aihe ja ehkä pari sanaa. Valmiita graffoja ei saa käyttää vaan kaikki pitää väsätä itse. Sunnuntai-illat kuluvatkin Photarin parissa...

"New Year Greeting Card"

"Poster. Stop/Kill/Prevent something"

"My name is ... and I love..."

Tää on nykyaikaa

Näyttää siltä että tällä blogilla on ihan järjettömän paljon lukijoita. Näyttää myös siltä, että mun matkakassa ei olekaan pohjaton.

Päätin että nyt on aika rikastua internet-mainonnalla. Tossa oikeassa reunassa on nyt Googlen mainoksia, jotka tulevat tekemään minusta rikkaan. 

Googlen mainonnan periaatteena on, että sivun lukijat Omasta Vapaasta Tahdostaan klikkaavat mainoksia, jos ovat niistä kiinnostuneita. Mitä useammasta mainoksesta lukijat ovat kiinnostuneita, sitä enemmän sivun ylläpitäjä saa rahaa.

Jos kehoitan lukijoita klikkaamaan mainoksia, mun tunnus poistetaan. En siis kehoita.

On aika harmillista, etten voi myöskään klikkailua estää...

taifuuneja metsästämässä

Loput reissukuvat löytyvät Flickristä.

18. syyskuuta lähdimme etsimään paskaa keliä Filippiineiltä. Ahkerat singaporelaiset jäivät kotikaupunkiinsa viettämään lukulomaa (kuulin, että PGP-asuntolan ikkunoissa oli valoja jo aamu 4 kun intialaiset alkoittelivat tenttiinlukua), ja me otimme halpalentoyhtiö Cebun lennon Filippiinien pääkaupunkiin Manilaan.

Neljän tunnin lento starttasi jo keskiyöllä, sillä olimme fiksuja ja säästimme yhden hostelliyön valvomalla lentokoneessa. Aamu kuudelta olimmekin jo virkeinä Manilan keskustassa.
Manila on kaoottinen paikka. Aamu 6 liikennettä on aika vähän: ehkäpä saman verran kuin Länsiväylällä arkipäivänä kello 8. Aamu 7 meininki muuttuu, ja liikenteen virrasta on mahdoton päätellä, minkä sääntöjen mukaan ihmiset ajavat.

Poijat olivat sitä mieltä että Manila on paska paikka, joten aloimme karistella kaupungin pölyjä samantien (jälkikäteen tuntuu, että Manila on aika mielenkiintoinen, ja nyt harmittaa, ettei sitä nähty). Lähdimme kämppikseni Marvinin antamien ohjeiden perusteella metsästämään Tagaytayihin vievää bussia. Ohjeet eivät pitäneet paikkaansa ja bussin löytämiseen meni 3 tuntia. 3 tuntia on pitkähkö aika paskassa kelissä ja yhden yön valvoneena.

Sopivaa bussifirmaa etsiessä kävi selväksi että filippiiniläisten antamiin ohjeisiin ei kannata aina luottaa. Avuliaat veijarit nimittäin antavat vastauksen kysymykseen kuin kysymykseen, vaikka eivät vastausta tiedäkään.

3 tunnin vaeltamisen jälkeen ohitsemme ajoi bussi, jossa luki "Tagaytay". Huusimme jotain, ehkäpä "perkele", ja bussi pysähtyi. Pitkän matkat bussit pysähtyvät Manilassa siellä missä asiakkaat ovat. Pysäkkejä ei nähty. Tunnelma bussissa oli aika makkee, sillä hinta oli noin kymmenes siitä, mitä meiltä juuri puolta tuntia aiemmin yritettiin laskuttaa.

First stop: Tagaytay

Saaren sisällä on saari jonka sisällä on saari eikä mikään niistä ole vaarin. Tämä kuva on 200 metrin korkeudesta

Bussi pudotti meidän Tagaytayn keskustaan, jossa on tienristeys, pari äärettömän kallista hotellia ja muutama ravintola. Asukkailla ei ole juuri tekemistä, joten hotelleja, hevosia ja veneajeluita mainostavista herroista ei pääse eroon MILLÄÄN. Ei odes olemalla epäkohtelias ja pakenemalla ravintolaan. Herrat odottavat kiltisti ravintolan ulkopuolella tupakkia poltellen.

Tagaytayn vetonaula on Taal-tulivuori, joka on keskellä nättiä tulivuorijärveä. Otimme Tagaytaysta puolen tunnin mopohurjastelun alamäkeen kohti rantaa. Matkustus mopon käsintehdyssä sivuvaunussa olisi pelottava ilman tuulilasissa roikkuvaa jeesusta tai muuta onnenkalua.

Hostellin huone oli hieman kallis, 12e eli 3e /naama. Hinnalla sai hieman vettä, yllättävän söpön lemmikkitorakan Wall-E:n tyyliin, sekä hassun isännän. Isäntä kertoi, että filippiiniläinen kalja on 20-prosenttista. Hän myös lupasi järjestää meille reissun tulivuorelle 300 peson hintaan. Molemmat olivat tietysti kusetusta.

Tulimme katsomaan tulivuorta, joten suostuimme maksamaan kiskurihinnan venematkasta. Rantauduttuamme saimme vielä maksaa 50 peson "ympäristöveron", josta isäntämme ei tietystikään kertonut etukäteen. Huipulle ei myöskään ollut mahdollista osata ilman opasta, sillä matkalla oli kuulemma mahdollista eksyä. Hampaita kiristellen kinusimme oppaan hinnan 50 rahaan ja lähdimme kohti tulivuorisaaren huippua. "Hei, tarvitsette myös hevosen. Rinne on niin jyrkkä, ettei huipulle pääse ilman hevosta." Ei otettu.

Oppaan tarkoitus jäi hieman epäselväksi, sillä huipulle pääsi vain yhtä polkua, joka suurimman osan ajasta kulki 2 metriä syvän ojan pohjalla. 40 minuuttia käveltyämme ja 200 metriä kiivettyämme olimme hieman näreissämme tästä jatkuvasta kusetuksesta. Opas huomasi hienoisen ärtymyksemme mutta silti uskalsi vielä kokeilla. "Niin, vessa on sitten 20 pesoa."

Vastauksemme kuultuaan paikalliset eivät enää yrittäneet myydä meille mitään. Ennen kuin pääsimme takaisin alas, jossa meille tyrkytettiin olutta 4 kertaa normaalia kalliimmalla.

Kohti Batangasia

Vauhdin hurmaa

Seuraavana aamuna lähdimme kohti Batangasia, josta pääsee lautalla Mindoron saarelle ja Sabang Beachille.

Filipino: Ottakaa tää jeeppi, tää on ihan hyvä mutta vitun
          kallis. Tai sitte ottakaa tää minibussi, se on
          halvempi.

Me:       Ok, me mennään sillä minibussilla. Tässä rahat.
Filipino: Jep, menkää minibussiin odottaan, lähtö on 
          ihan just.

(odottelua, odottelua)

Me:       Millos me lähdetään?
Filipino: Heti kun saadaan bussi täyteen eli 7 lisää.

(koko paikka on ihan autio)

Me:       !?!?!?!?!
Filipino: Juu, voi mennä parikin tuntia.
          Joko tekis mieli ottaa se vitun kallis jeeppi?
Me:       HV, me istutaan täällä ku kerta maksettiin jo.
          Oot aika hyvä jätkä.

(odottelua, odottelua)

Filipino: Nonni, nyt lähdetään. Antti, sun paikka on 
          penkkien välissä.
Antti:    Siis täh..? Penkkien VÄLISSÄ?
Filipino: Jep. Matka on vain pari tuntia. Koeta kestää.
          Se tuntuu samalta ku istuisit pöntöllä 2 tuntia.
Antti:    Ok, kiitti.

(2 tuntia autolla ajamista)

Filipino: Ootte perillä. Ulos autosta.
Me:       Hmmh, ollaan keskellä moottoritietä?
Jose tms: Seuratkaa meitä, ollaan menossa samaan suuntaan.
Me:       Uu aika kiva sattuma. Ei oltais KOSKAAN löydetty
          oikeaan paikkaan ilman sun apua.

(bussissa)

Valentina: Huomasitteko nuo 2 pariskuntaa? Kaljuuntuva
           länsimainen mies ja nuori filippiiniläinen
           tyttö. Sanoisin, että hiukkasen epäilyttävää.
Muut:      Oho, niinpä näkkyy.
           Onpa kiva, että noinkin vanhaa miestä lykästää.
Antti:     Ok siellä etupenkissä on ehkä ostettuja
           naisia, mutta täällä takana on bussi täynnä
           TAPPELUKUKKOJA.
Muut:      Omg. 

Filippiiniläinen laivanrakennustekniikka


Veneen ja laivan tekeminen sujuu filippiiniläiseltä taidokkaasti kuin karaoke. Tässä ohjeet:

1) Ota kasa lautaa, vaneria, bambua, Toyota Corolla ja Honda Accord, narua ja maalia.
2) Kyhää jonkunnäköinen runko ja pidä huoli, että se päästää vettä sisään vain sen määrän minkä yksi(1) ihminen ehtii kauhoa ulos.
3) (Jos) Koska runko ei pysy pystyssä, tee laivasta trimaraani käyttämällä 2 pitkää bambunrunkoa ylimääräisinä "kellukkeina".
4) Pistä paattiin Toytoan moottori ja Hondan ratti.
5) Maalaa ratin viereen teksti: "God bless our trip!"

Huom: Mikäli kuljetat veneellä matkustajia, pidä huoli, että kuskilla on kypärä.

Sabang Beach


Sabang Beach on loistava paikka rentoutumiseen. Vesi on kirkasta ja olut sekä naiset halpoja.

Seksiturismi tuntuu olevan Sabang Beachin pääelinkeino. Parin päivän aikana tuli selväksi, että joka ikinen saarella nähty länsimaalainen mies oli halvan nuoren tytön perässä. Tuntuu sairaalta ajatukselta, että jopa vanhuutensa takia koukkunokan kasvattanut kalju, Mr Burnsilta näyttävä varsin limainen äijä nähtiin kauniin bruneten seurassa. Homma toimii, sillä naisen mukana saa paketin Viagraa, vaikkakin kävi selväksi, että Viagraa saa ostaa myös erikseen.

Mukavanoloinen mies kertoi 3-vuotias lapsi sylissään, että nainen maksaa 15 euroa. Hyvännäköisille asiakkaille, kuten kuulemma meille, on 50% alennus. Ostettiin äijältä snorklausreissu.

Sabang on tunnettu sukelluskohde. Korallit ovat mahtavia, joten myös kävijöitä riittää. Sukellus- ja seksiturismin turvin rannalle on rakennettu parisenkymmentä hotellia baareineen, karaokeineen ja diskoineen.

Sabangilainen disko ei sitten tarkoita yökerhoa, vaan huonetta, joka on täynnä alastomia ja puolialastomia 20-vuotiaita tyttöjä.

Kaiken tämän oudon lisäksi biitsillä oli purevia kaloja. Paskiaiset purevat silloin kun sitä vähiten odottaa, ja välillä se jopa sattuu.

Turvallisen matkustamisen ABC

Siirtymiset kaupungista toiseen sujuvat näppärästi jeepneyllä.

Jeepney on pidennetty jeeppi, jossa on pitkät penkit molemmin puolin autoa. Kyytiin mahtuu 10 länsimaalaista tai 30 paikallista. Kun amerikkalaiset lähtivät filippiineiltä, jälkeenjätetyistä jeepeistä modattiin maan suosituin joukkoliikennemuoto. Jeepneyllä ajetaan halvalla, kovaa ja kuollaan jo pienemmässä kolarissa.

Halusimme päästä Sabang Beachilta lauttaterminaaliin, joka on 100 kilometrin päässä. Tie on niin huonokuntoinen ja ruuhkainen, että päivällä matkaan kuluu 6 tuntia. Rallikuskimme tykitti ek:n 3,5 tuntiin pilkkopimeässä taifuunissa puhkaisten matkalla vain yhden renkaista. Tien kunnosta kertonee jotain se, että paiskauduin kattoon useita kertoja vaikka pään ja katon välissä oli kolmisenkymmentä senttiä tyhjää. Onneksi jeepneyn katto on pehmustettu.

Filippiiniläiset lautat ovat surullisenkuuluisia pahasta tavastaan upota ja tappaa ihmisiä. Yleinen ohje onkin, että lauttaa ei kannata ottaa pitkälle matkalle tai huonossa kelissä. Koska haluamme kuolla nuorena, ostimme liput 4 tunnin yölautalle.

Keli oli taifuunin takia niin huono, että edes uhkarohkeat filippiiniläiset eivät uskaltaneet lähteä merille. Lautta pysyi satamassa peräti tunnin.

Autolautalla oli hiukkasen aavemainen tunnelma. Ihmiset kävelivät jonossa kuin olisivat menossa kaasukammioon. Lapset itkivät. Muutoin oli täysin hiljaista meren kohinaa lukuunottamatta. Ilmassa oli koneöljyn haju, juuri sellainen, jonka olettaisi uppoavassa laivassa olevan. Seinällä loisti metrinkokoisilla kirjaimilla kirjoitettu teksti: "safety first".

Boracay


Viimeinen varsinainen kohde oli Boracayn saari. Filippiiniläisten kielitaidosta ei saatu vieläkään täyttä varmuutta. Pyysimme mopokuskia viemään meidät lähelle boat station 3:a. Kuski nyökkäsi ja 10 minuutin päästä olimme kyltin alla, jossa luki "Near boat station 3".

Boracaylla oli isot aallot, paljon hienoja sukelluspaikkoja sekä tietysti turismia. Nyt oli low season, joten joka paikka oli remontissa ja onneksi aika tyhjänä.

Ehkä mieleenpainuvinta oli purjehdusreissu trimaraanilla. Tällä kertaa ei ollut Nira järkkäämässä, joten paatti oli hieman eri kaliiberia. Jokainen hieman isompi aalto löi koko porukan yli, ja trimaraanin verkosta sai pitää kunnolla kiinni, ettei huuhtoutunut mereen. Taifuunin takia myrsky voimistui jatkuvasti, ja tuuli alkoi jossain vaiheessa tuntua aika kylmältä. 30-asteiset aallot onneksi lämmittivät.

Keli oli mitä oli, joten iso osa ajasta kului sisätiloissa. Filippiiniläinen erikoisuus on ruostuneet pullot. Jokaisen pullon mukana annetaan pala paperia, jolla ruosteen voi yrittää pyyhkiä pois. Se on kivaa hupia sadepäiville.

Kannattaa välttää filippiiniläisiä muurahaisia. Istahdin ravintolan pöytään, enkä tajunnut, että jalkani olivat muurahaisten reitillä. Aasialaiset muurahaiset osaavat todella tuottaa kipua, ainakin mikäli vertailukohtana ovat suomalaiset vellipersemuurahaiset.

Halpa lentoyhtiö

10 päivän reissun jälkeen lensimme takaisin Cebu-yhtiön koneella. Pienoinen yllätys oli, kun jokainen matkustaja punnittiin polttoaineen määrän optimoimiseksi.

Cebu oli myös ensimmäinen lentoyhtiö, jonka lentokone peruutti kiitoradan päässä 3 metriä saadakseen radan koko pituuden käyttöön. Mahtava tapa härnätä lentopelkoisia matkustajia.

Elossa!

Ihmiset ovat jo alkaneet kysellä olenko enää hengissä. Ovat ihmetelleet kun en ollut Facebookissa tai irkissä 10 päivään.

Käytiin Filippiineillä 10 päivän reissulla katselemassa taifuuneja ja tultiin takaisin sopivasti Singaporen F1-osakilpailua varten. Kuvat ja tarinat Filippiineiltä tulevat nettiin kunhan jaksan väsätä.

F1-sirkus oli mielenkiintoinen. Rata on tosiaan rakennettu keskelle keskustaa, ja koko alue oli suljettu muilta paitsi lipun ostaneilta. Kävin kaverin kanssa ihmettelemässä tunnelmia, mutta 350 euron lippua ei kukaan tervejärkinen halua maksaa. Katsomoon meni vain Juha (joka missasi vaihdon takia ensimmäisen f1-lähetyksen 3 vuoteen).

2. luokan fanit saivat katsella tapahtumia aidan takaa, mutta sekin maksoi 70 euroa ja liput loppuivat kauan ennen kuin itse tajusimme niitä ostaa.

Nautimme siis Kimin ajosuorituksista 2 aidan takaa. Herra Ecclestone oli kuitenkin omin käsin käärinyt koko alueen mustan verhon sisään, ja muutaman kilometrin käveltyämme ja yksityishissejä koluttuamme huomasimme, että MISTÄÄN ei näe radalle. Edes hienovarainen hotellin vartijan kusettaminen ei auttanut pääsemään näköetäisyydelle.

Kaupunki oli täynnä ihmisiä, ja ryysis oli kuin itsenäisyyspäivänä. Kaupungilla oli kahdenlaisia ihmisiä: meidänkaltaisia formulafaneja, jotka eivät olleet ostaneet lippua ja yrittivät nähdä edes vilauksen autoista, sekä yllättävän paljon hylättyjä länsimaisia vaimoja tyttärineen. Vaimot näyttivät hieman nyrpeiltä mikä lienee ymmärrettävää, kun mies tuhoaa perheen matkakassaa 350 euroa köyhempänä 8 euron tuoppeja litkien ja grid girlejä tuijotellen.

Lopulta, pitkän kävelyn jälkeen, löysimme loistavan paikan Kimin ajosuorituksen seuraamiseen. Katutasolla pääsi fiilistelemään HELVETIN kovaa meteliä 15 metrin päässä autoista, ja ylhäällä foodcourtilla näki 200 metriä rataa ja ison screenin, josta pystyi vaivatta seuraamaan Kimin ulosajoa.

Szofia

Olipa kerran tyttö nimeltä Szofia. Szofia oli kaunis ja kiltti tyttö, kenen tahansa pojan unelma.

Szofia tapasi kaksi singaporelaista poikaa Belgiassa, missä he viettivät yhdessä elämänsä parasta aikaa.

Kaksi päivää kului kuin siivillä, mutta kolmantena päivänä ystävysten tiet erkanivat ikävän sattuman seurauksena.

Szofia halusi nähdä pojat vielä kerran ja teki kaikkensa heidät löytääkseen: hän jopa jätti poikien hostelliin kirjeen, jossa toivoi näkevänsä pojat vielä uudestaan. Mikään ei kuitenkaan auttanut. Szofia eli loppuelämänsä yksin.

Paska fiilis oli molemminpuolinen. Seitsemän kertaa pojat yrittivät löytää Szofiaa Facebookista, mutta tuloksetta.

Murtuneina pojat palasivat takaisin kotiinsa Singaporeen. Eräänä päivänä ystävykset saivat kuitenkin loistavan idean ja ryhtyivät heti sitä toteuttamaan.

Koreimmista kivistä ja vahvimmista puista he rakensivat Singaporen Little Indiaan baarin, jonka he nimesivät Szofiaksi. Seinälle he ripustivat Szofian kirjeen kauniisti kehystettynä.

Jos Szofia joskus sattuisi astumaan Aasian puolelle, hän löytäisi tiensä poikien baariin. Näin pojat ainakin toivoivat.

Monta päivää ja yötä pojat odottivat. Tuloksetta.

Lopulta eräänä päivänä kaikki muuttui, kun kapakkaan astui Pohjoismaan Tietäjä. Kastuneen huppunsa alta kuului deittivinkki vaimealla äänellä: "Ei tuo hempeily riitä nykynaisten kanssa. Mitä te oikein kuvittelette tekevänne, jos Szofia joskus saapuu? Naisen viettelyyn tarvitaan Taikajuomaa."

Pohjoismaan Tietäjä opetti kädestä pitäen poikia valmistamaan tuota jaloa nektaria, jota myös Fisuksi kutsutaan. Vaikka Szofia ei koskaan baariin saapunutkaan, on pojilla siitä lähtien ollut aika paljon vientiä.

Fisu nyt vain $7 Szofian kuppilassa Dunlop Streetillä, Inncrowdia vastapäätä.

Ihana kulttuuri

Noniin. Olin viime viikolla poissa tutoriaalista. Nyt joudun kirjoittamaan opettajalle kirjeen, jossa selittelen poissaolon syytä.

Mitä helvettiä.

Hyviä tekoselityksiä otetaan vastaan. Mikä ihmeen ala-aste tämä on.

EDIT:

selitys hyväksytty: 

"Ok Lauri - tks for explaining; take care

rgds"

Kylläpä se kirjoittaa nuorekkaasti.

keskiviikkoinen metroajelu

520 opiskelijaa + metrolinja =

eli MRT Pub Crawl 2008.

Yksi harvoista opiskelijatapahtumista on nyt takana onnistuneesti. Koko Singaporen vaihtarit oli kutsuttu herättämään pahennusta. 520 pääosin eurooppalaista nuorta NUS:sta, NTU:sta ja SMU:sta pamahti paikalle, puki päälleen oranssit paidat, ja lähti kiertämään Singaporen metroa 50 hengen porukoissa.

Paikalliset eivät arvostaneet.

Joka ryhmällä oli oma opastyttö tai -poika, joka yritti pitää apinalaumaa kurissa. Ohje oli että ennen 3. pysähdystä ei saa olla kuin "white vomit". Ihana tapa puhutella eurooppalaisia.

Ilta päättyi yksityisklubille, ja jatkui aamuun. Taas Facebook täyttyy uusista "kavereista".

kiitos kiitos

Kiitoksia kaikille teille jotka piristätte päivää lähettämällä viestejä. No joo, te tiesittekin jo, että oon aika fiiliksissä siitä.

Ja tässä mallia teille muille, jotka ette vielä ole viestejä lähettäneet:

(heikkonäköisille: ***** says: mahtavaa tää nykytekniikka, istun paskalla)

Klop (kippis)

Kuvassa näkyy kaikki, mitä Pulau Bintanilla voi tehdä: maata rannalla tai ottaa kuvia tytöistä. Loput kuvat: http://www.flickr.com/photos/29368021@N06/sets/72157607202010393/

Tällä kertaa lähdimme pitkän viikonlopun viettoon Indonesian Pulau Bintanille. Lauttamatka kesti vain puoli tuntia, sillä kelloja siirretään Indonesian puolelle mentäessä tunnilla taaksepäin.

Meille sivistymättömille moukille tuli pienenä yllärinä, että Indonesiassa on tosiaan 237 miljoonaa ihmistä. Lautan rantautuessa näimme ensimmäisenä sataman parkkipaikan, jonka nämä pienet veijarit olivat laittaneet ihan hiton sekaisin. Nähtäväksi jää, mikä meininki on suuremmissa kaupungeissa. Nyt kuitenkin suunnattiin maaseudulle.

Poijat olivat varanneet meille huoneet hostellista nimeltä "Shady Shack". Lafkan nettisivuilla kuulemma kerrotaan, että sitä pyörittää herra Lobo. Ja "everyone on this island knows Lobo". Tämä lause tuli lopulta testattua, ja paikkansa se taitaa pitää.

Lobon kaveri haki meidät kyytiin satamasta, ja ajoi meidät tunnin matkan päähän saaren itäpuolelle. Perillä odotti tyypillinen Bintanin hostelli: muutama bungalow, puusta kyhätty katos syömistä varten ja kilometrikaupalla rantaa ja kirkasta vettä.

Bintanilla ei siis juuri muuta tehdä, kuin hengaillaan rannalla. Kun se alkaa kyllästyttää, saarta voi kiertää pyörällä tai mopolla. Mopoja on suurin piirtein yksi per ihminen eikä niiden ajamiseen ole muuta ikärajaa kuin se, että käden pitää yltää kaasulle. 

Mopot ovat liikkumiseen melkein välttämättömiä, sillä kylät koostuvat parista tönöstä ja hyvällä tuurilla hostellista, ja kylien välillä on autiota palmumetsikköä parhaimmillaan kilometrikaupalla. Pitkät välimatkat tuli todistettua parilla kävelyreissulla.

Eräs kävelyreissu palkittiin erikoisilla nähtävyyksillä: pelottava paikallinen kalabaari, koiranpentua kaupitteleva harvahampainen mies, sidottu apina, sekä karaokepaikka.

Apina oli sidottu karaokepaikan viereen. Voi raukkaa. Muutenkaan elukoilla ei tunnu olevan juuri oikeuksia. Koiria ja kissoja kasvatetaan joka nurkassa, mutta niitä myös hakataan aika surutta. Ei kiva.

Jopa herra Lobon paikassa eräs pikkukoira sai kuulla kunniansa Lobon kaverilta. Herra Lobo ei kuitenkaan kuritukseen osallistunut, sillä hän oli kunnon mies. Kuulemma entinen mafiapomo. 

Lobosta villejä mafiajuttuja kertonut kaveri ei ollut ehkä saaren luotettavin eläjä. Mies kiipesi juttutuokion jälkeen puuhun sylkemään tulta. Temppu olisi voinut olla joidenkin mielestä yllättävä, mutta äijä oli niin humalassa, että unohti ensimmäisellä kerralla ottaa mukaansa tulentekovehkeet.

Tulitikkuleikkejä taivasteltiin muiden singaporelaisten vaihtareiden kanssa, joita olikin hostelli täynnä. Tuntuu, että niihin törmää joka paikassa. 

Saaren pohjoisosasta löytyy paikka, jossa saa pelata sikahintaan paintballia, ja ratsastaa elefantilla. Ehkäpä mennään sinne sitten, kun kaikki muut paikat Aasiassa on katsastettu. Tällä kertaa jätettiin se väliin, ja vietettiin viikonloppu herra Lobon turvallisessa huomassa rantaparatiisissa ovia lukitsematta.

Malesia 51wee!

Torstai-iltana baarin isäntä tuijotteli meitä hieman näreissään, sillä ei voinut sulkea baaria ennen kuin olimme saaneet tiikerit juotua. Läsnäolomme ei estänyt häntä mm. pesemästä asfalttia ympräiltämme. Loput reissukuvat löytyvät Flickristä: http://www.flickr.com/photos/29368021@N06/sets/72157607192318074/

Blogi alkaa laahata sen verran pahasti jäljessä, etten muista toisesta Malesian reissusta juuri tämän enempää.

Toissaviikonloppuna ajelimme bussilla 5 tunnin matkan Malesian pääkaupunkiin Kuala Lumpuriin juhlimaan maan itsenäisyyspäivää. Suomalaisiin busseihin tottuneelle matkanteko tuntui aika luksukselta. Bussiin, johon Suomessa olisi laitettu 60-70 penkkiä, olikin aseteltu 24 lazy boylle vertoja vetävää tuolia. Turha lienee mainita, ettei bussilippu maksanut juuri mitään.

Kuala Lumpurissa haahuilu oli Singaporen jälkeen piristävää. Rautalankavirityksillä rakennettua kaupunkia jaksaa hyvinkin kierrellä viikonlopun ajan, vaikka varsinaista nähtävää ei juuri ole. Meininki jokaiseen suuntaan palavine punaisine liikennevaloineen on jotain aika aitoa. Varsinaisia nähtävyyksiä ovat mm. China Town pakollisine krääsätoreineen, ravintoloita ja pari kivaa näköalapaikkaa KL Tower ja Petronas Towers.

Petronas Towersin näköalasilta kannattaa käydä katsastamassa jos fanittaa Entrapment-elokuvaa. Muuten sinne ei ole järkeä mennä, sillä pääsylippu pitää lunastaa aamuyhdeksältä. KL-torni on hauskempi, sillä pääsylipun hinnalla pääsee katsomaan base-hyppääjiä, joista havaintomme mukaan ainakin osa tippuu puuhun eikä nurmikolle.

Teimme myös muita olennaisia havaintoja: kaupungista löytyy Aasian homoimmat jätkät sekä pelottavan paljon aidosti naiselta näyttäviä miehiä. Homofoobikon kannattaakin olla varuillaan, ja välttää humaltumista baarissa.

Pelasimme varman päälle ja menimme poikain kanssa oluselle turvalliseen katukeittiöön. Kuinka ollakaan paikalle pamahti lauma vaihtareita rakkaasta yliopistostamme ja niinpä päädyimme klubbailemaan lopulta yhteensä 25 NUS:laisen kanssa. Klubbailu loppui kuitenkin lyhyeen, sillä vaikka Malesia muslimimaa onkin, ei yhdellä ryhmän tytöistä ollut asiaa baariin huivi päässä. No, säästyivätpähän rahat. Menimme patiolle (eli terassille, tiedoksi teille rakkaille stadilaisille).

Illan kääntyessä aamuksi vaihtareiden ruotsalais-, norjalais- ja tanskalaisedustus lähtivät unille, mutta suomalaisedustus törmästi yhteentoista suomalaiseen KL-vaihtariin. Eipä siinä muu auttanut kuin lyöttäytyä porukkaan ja jatkoille.

Velliperseet asuvat KL:ssä 5 tähden pilvenpiirtäjähotellissa huoneessa, jonka vuokra on aika reippaasti halvempi kuin singaporelaisessa gekkoluolassa. Hieman näköalalla leuhkiakseen eräs asukeista raahasi minut talon ylimmässä kerroksessa olevan remontissa olevan asunnon parvekkeelle ihastelemaan maisemia. Ja olihan ne upeat. 

Talon vartijat olivat hieman eri mieltä siitä, saako asuntoihin tunkeutua luvattomasti, ja pääsimmekin jututtamaan jotakin pikkupomoa talon keskikerroksiin. 5 tähden hotellissa meno on kuitenkin eri kuin ruotsinlaivalla, ja juttutuokio sujui olut kädessä niinkin hyvin, että jatkobileet saivat jatkua loppuun asti täysin häiriöittä.

Jatkojen jälkeen menimme takaisin hostellihuoneeseemme, joka oli täynnä luteita. Juha protestoi, ja kieltäytyi nukkumasta. Hostellin ymmärtäväinen isäntä suhtautui ongelmaamme kaikella vakavuudella, ja tarjoutui suihkuttamaan Juhan repun myrkyllä joka on... no... myrkyllistä. Juha kieltäytyi kohteliaasti.

Reissun jälkeen pistimme kamamme vaivihkaa pakkaseen. Filippiiniläinen kämppiksemme pitänee meitä hieman outoina, jos sattui kurkistamaan pakastimeen sen ollessa täynnä likaisia boksereita ja t-paitoja.

Kuvapolitiikka

Bloggerin kuvasysteemi on sen verran nihkeä, että tästä lähtien kuvat tulevat kuvateksteineen suoraan Picasaan eivätkä tekstin sekaan. Säästyypähän aikaa vähän olennaisempiin juttuihin kuten BB-uutisten lukemiseen.

EDIT:

- Eivätpä tulekaan Picasaan vaan edelleen Flickriin...

recap: koulu

Täkäläinen koulunkäynti eroaa aikalailla TKK:lla jumittamisesta. Melkein kaikissa jutuissa on läsnäolopakko. Ainut asia, jonka poissaolosta ei kitistä, on akateeminen vapaus. Vielä ei ole selvillä, mitä poissaoloista seuraa, mutta kolmesta kerrasta saa jo kirjeen dean's officelta. 

Opettajan läsnäollessa olo on tuskastuttava. Minä tahansa hetkenä saattaa tulla todella tiukka kysymys liittyen siihen, mitä opettaja juuri sanoi. Ja 100-200 oppilaan läsnäollessa ei viitsi jäädä sanattomaksi, sillä opettaja tivaa vastausta loppuun asti. Eikä toista kysymystä.

Singaporelaiset opiskelijat ovat ilmeisesti tottuneet tähän, sillä he eivät jää sanattomiksi. Mihin tahansa outoonkin kysymykseen nämä veijarit osaavat generoida loppumattoman virran bs:ää. 

Jokaisella kurssilla on myös parinkymmenen oppilaan tutoriaaleja, joissa keskustellaan henkeviä, ja joissa pääsee luokan eteen esiintymään. Esiintymistyyliä myös kritisoidaan. Täytyy sanoa, että sanomalehtikirjoitusten kommentointi luokan edessä kevyessä Ladies nightin jälkeisessä pöhnässä ei ole mieltäylentävää touhua.

Opettajat ovat hassuja. Kirjoituskurssin proffa yritti ensimmäisellä luennolla saada minut väkipakolla saamaan uusia kavereita kurssin oppilaista. Viikon päästä samainen ukkeli tarkisti kaveritilanteen, ja koska istuin yksin, päätti hän jälleen hieman auttaa. "We have an exchange student here!!! Lauri, please stand up! He comes from Finland! " jne.

Vielä ei ole ihan selvillä, kuinka kunnioittavasti opettajille kuuluu puhua. Kirjoituskurssin ensimmäisessä tutoriaalissa pääsin - yllätys yllätys - luokan eteen kertomaan itsestäni ja rakkaasta kotimaastani. Kerroin myös vitsin opettajasta. Kaikki paitsi opettaja nauroivat. Shit. No, tutoriaalin jälkeen sain 2 pojan ja yhden tytön puhelinnumeron paperilapuilla.

Opettajat ainakin puhuvat oppilaille kohteliaasti. "Hei, viititsä laittaa ton videotykin päälle ku ei näy mitää" -kommentti palkitaan minuutin kehuilla. "Loistavaa! Oppilas tässä teki aloitteen! Media-alalla aloitteet ovat todella tärkeitä, ja tämä kyseinen oppilas toimi juuri niin kuin pitikin!".

Luennoilta ei tahaton huumori lopu kesken.

recap: elämä

Tioman-reissun jälkeen oli vähän semmoinen "eniten vituttaa kaikki"-fiilis ja ajattelin jopa kirjoittaa siitä blogiin. Tapahtui kaikenlaista ärsyttävää. Vettä tuli kaksi viikkoa putkeen ja kävi ilmi, että koulua onkin oletettua enemmän. Rahat olivat vähissä. Täkäläiset julkiset pöntöt on tehty niin, että automaattihuuhtelu kastelee kassit jos ei ole varuillaan. Oven alta tulee keskiyöllä sudenkorentoja. Ja nämä paskiaiset haluavat kaikella tarmollaan tulla hihansuusta sisään.

Sitten läppärin kovalevy hajosi ja vei mukanaan niin matkavalokuvat kuin työjututkin, ja leikkimielisen hajoilupostauksen kirjoittaminen alkoi tuntua vähän koomiselta. Nyt seuraa parin postauksen putki muita kuulumisia.

Kaikki mitä tähän mennessä on tapahtunut

Vielä ei ole ollut sekuntiakaan tylsää. Tehtävää on paljon. Koulutyöt ja luennot vievät noin 10 tuntia viikosta ja kaikki muu aika on täynnä juoksemista paikasta toiseen. Ja metrossa istumista. Liikkuminen Singaporessa on ihan jumalattoman hidasta. Alkaa olla ikävä jopa 102T-bussia.

Hommat alkavat kuitenkin olla jotakuinkin järjestyksessä. Koulukursseiksi varmistuivat Media Writing (kirjoittamista reuters-meiningillä), Visual Communication (piirtelyä ja juttelua) ja jokin kummallinen Programming methodology. Siinä pitää kuulemma koodata. Kuulostaa vaikealta.

Kämppäkin on jo sisustamista vaille kunnossa. Jotain pientä korjattavaa talosta silti löytyy. Kävelimme Antin rapun ohi, jolloin Antti mainitsi että naapurit taitavat pestä taas pyykkiä. Kakkoskerroksesta valui rappukäytävää pitkin tulva, joka olisi pistänyt suomalaisen Kunnolla Rakennetun talon homeremonttiin seuraavaksi vuodeksi. Pikkuvikoja. Ja tämä oli jo toinen kerta.

Juhlia on nähty muutamat. Lähdimme viettämään keskiviikon ladies nightiä vaihteeksi eri baariin, jossa näimme tutun housebändin jo kolmatta kertaa tuttuine soittolistoineen. Saakeli. Singaporen livemusiikkiskene ei vakuuta.

Seuraavana päivänä juhlimme Peten ja parin Lauran kaverin poislähtöä Singaporesta. Ja taas oli housebändissä samoja soittajia. Illassa uutta oli, että tällä kertaa bändin laulaja oli transseksuaali. Ja se, että minua sekä Peteä tultiin pokailemaan. Malesialainen huora, jonka hampaat sojottivat jokaiseen ilmansuuntaan, ei kuitenkaan innostanut meitä kumpaakaan. Sen sijaan sijoitimme 32 euroa olueen, jota saimmekin kokonaiset 4 pientä lasia. Ranskalaiset opettivat, kuinka raakaa vodkaa kuuluu juoda toffeen kanssa. Sekopäät.

Lauantaina olikin aika juhlia saksalaisen Danielin synttäreitä. Illan kohokohta oli, kun koko porukka menetti hermonsa sadeviemärissä kurnuttaviin sammakoihin. Pitkät sateet olivat houkutelleet pihalle satoja sammakoita, joista kovaäänisimmät olivat rakentaneet majansa meidän talomme yhteyteen. 2 vuorokautta yhtäjaksoista SAAKELIN kovaäänistä kurnutusta vei hermot. Ihan oikeasti.

Samana iltana päätimme hommata lennot Filippiineille, jonne lähdemme lukuviikolla syyskuussa. Luottokortti ei kuitenkaan toiminut halpalentoyhtiön verkkosivuilla, joten liput piti hankkia matkatoimistosta. Ihanan modernia. Tietysti matkatoimisto velotti vielä erikseen palvelumaksun + GST:n.

Mitäs muuta. Ostettiin kaiutin ipodia varten. Musiikkikaupassa soi darude, ja sunrise avenue ja myyjä laittoi epähuomiossa soimaan bomfunk mc's:n biisin kaiuttimen testausta varten. Saatiin filippiiniläinen kämppis, joka siivoaa Juhon ja minun tekemät sotkut. Aina.

Vihdoinkin koulun henkilökunta on oppinut kirjoittamaan nimeni oikein: Van Hala.

On tämä hassu paikka.

paluu arkeen

Ihana palata paratiisisaarelta kotiin.

Maanantaiaamu alkoi pyykinpesulla. Yo:ha –asuntolan vehkeet ovat viimeisen päälle. Pesukone lähtee käyntiin virtanapista. Kukaan ei tiedä, mitä se vaatteille tekee tai missä lämpötilassa. Ohjelma kestää joko 20min tai 1h20min riippuen siitä, käytetäänkö ”lisäkuivausta”. Kymmenen minuutin pesun jälkeen koneen vesiletku sylki 5 litraa vettä keittiön kattialle. Pikaisen vesilitkun kiristämisen jälkeen koko paska irtosi ja kohta lattialla oli vettä hieman enemmän. Pitänee käydä juttelemassa huoltomiehen kanssa.

Kyllähän se hieman ärsyttää aloittaa maanantaiaamu lattian kuivaamisella. Fiilis nousi kuitenkin pian kattoon, kun vaatekaappi kaatui ITSESTÄÄN minun päälleni ja vieläpä takaapäin. Ovela huonekalu. En olisi odottanut sen tekevän tuota liikettä.

Illalla palkitsimme itsemme Ikean lihapullilla. Nam.

vastakohdasta toiseen

Aamuseiskalta kömmimme unisina Clementin metroasemalle, jossa tapasimme muut reissuun lähtijät. Alkaa tuntua siltä, kuin NUS:lla olisi vaihdossa pelkästään saksalaisia. 21 hengen porukassa oli vain muutama muuta kuin saksan kieltä puhuva heppu.

Reissu Tiomanille oli alusta loppuun international relations officen työntekijän Mr Ow:n järkkäämä. Matka alkoi reippaalla minibussikyydillä Malesiaan. Halvemmalla olisi ilmeisesti päästy käyttämällä normaalia vuoroliikennettä, mutta Mr Ow halusi pikkubussit. Mikäpä siinä.

Herra matkanjohtaja

Muutaman kymmenen minuutin ajelun jälkeen pääsimme Singaporen ja Malesian rajalle. Siellä olivat vastassa normaalit tullimuodollisuudet: jokainen matkustaja joutuu Singaporen puolella sormenjälkitestiin. En tiedä, johtuivatko turvatoimet siitä, että Singaporessa etsitään kuumeisesti vankilasta karannutta superterroristia. Joka tapauksessa Singaporesta ulos pääseminen kesti tuskastuttavan pitkään.

Sata metriä pitkän sillan toisella puolella Malesiassa oltiin jo astetta rennompia. Typeristä keltaisista viivoista välittämättä kokoonnuimme nuoren tullivirkailijan ympärille raapustamaan merkintöjä kortteihin, ja jatkoimme matkaa.

Matka kesti yhteensä noin 7 tuntia. Muutama tunti bussilla, ja pari tuntia lautalla Mercingistä Tiomanille. Lautalla viereen istui amerikkalainen reilusti yli 60-vuotias nainen, joka halusi nähdä, onko Tioman muuttunut 25 vuodessa. 70-luvulla saari valittiin yhdeksi maailman kauneimmista. Nyt lauttamatkalla televisiossa näytettiin paikallisia karaokevideoita.

Lauttamatkan tunnelmaa. Daniel ja Valentina.

Vihdoin perillä! Ennennäkemättömiä maisemia melkein kaikille meistä.

Tiomanilla voisi viihtyä viikonloppua pidempäänkin. Se on tarkoitettu pelkkään rentoutumiseen. Saarella on kymmeniä pienen pieniä kyliä, jotka koostuvat lähinnä jonkinnäköisestä majapaikasta ja sen yhteyteen pykätystä ravintolasta.

Autoteitä ei juurikaan ole. Paria hostellia yhdistää kapea hiekka- ja betonitie, joita pitkin kaahataan mopoilla ja 80-luvun paketti- ja maastoautoilla.

Rentoutuminen ei ole näissä maisemissa kovinkaan vaikeaa. Huviveneily ja kaikenmaailman moottorihurjastelu on luonnollisesti kielletty. Riippumattoja on enemmän kuin moottoreita. Alkoholi on verovapaata.

Pureeko lisko?

Tiomanin kalaisat vedet

Ensimmäinen päivä sujui leppoisissa merkeissä: sukeltelua 8 metriä syvässä kirkkaassa vedessä, grilliruuan syömistä ja hengailua rannalla, ja lopulta kuutamouinti täydenkuun valossa 30-asteisessa vedessä rajujen trooppisten ukkosmyrskyjen pauhatessa joka puolella ympärillä. Ei tapahdu usein Suomessa.

Ensimmäinen uinti

Lauantai oli island hopping –päivä. Moottorivene käytti meitä eri snorklauspaikoilla saaren ympäristössä. Laura sanoi, että Tiomanin sukellusvedet eivät ole juuri mitään verrattuna Australiaan. Omasta mielestäni korallit olivat sateenkaarikaloineen silti aika jännittäviä ainakin verrattuna Oulujärven pohjan mustaan mössöön.

Koin myös kauhunhetkiä. Levämöykkyä kiivaasti vartioiva ”hampaaton” pikkukala puri minua sormeen. Koska en oikein tiennyt, miten pitäisi suhtautua itseäni huomattavasti pienempään punamustaan ölliäiseen, selvitin, onko se oikeasti vihainen juuri minulle. Oli se.

Järkytyksestä toivuttuani näin vieressäni hain. Koska kala ei ollut juuri 1,2-metristä ahventa isompi, yritin saada sen kiinni. Hyvä etten saanut. Wikipedia kertoo, että paskiainen puree lempeästä ulkonäöstään huolimatta.

Keskikesää jäljellä nelisen kuukautta

Loppuilta hoidettiin palovammoja. Ei liene yllätys, että jokainen snorklaamassa ollut suomalainen poltti selkänsä.

Sunnuntaina kävimme vielä kevyellä kävelyllä viidakossa, minkä jälkeen lähdimme takaisin lautalle ja Singaporeen. Malesian tulli tervehti asiallisella toteamuksella: ”huumeiden salakuljettajat tapetaan”. Singaporen tulli läpivalaisi tavaramme. Bussikuski eksyi Singaporessa.

Home sweet home.


Saaren toiselta puolelta toiselle vievä viidakkopolku on 7 kilometriä pitkä. ”Follow electricity”, meille sanottiin. Alkoi hieman epäilyttää, löydettäisiinkö näillä ohjeilla perille.

Kukaan ei kertonut, että matkasta noin tunti pitää kiivetä ylöspäin. 7 kilsaa alkoi tuntua aika pitkältä matkalta paahtavassa kuumuudessa ja polttavassa kosteudessa.

5h lähtöön

Muutettiin tänään Juhan kanssa tähän uuteen kämppäämme yo:ha student hostelliin. Talo on vasta remontoitu ja itse asiassa olemme sen ainoat asukkaat. Muut 6 taloa ovat ilmeisesti enemmän tai vähemmän täynnä ihmisiä.


Taksimatka hostellille oli mielenkiintoinen. Kuski eksyi, ja jouduimme itse opastamaan hänet perille puhelinluettelon kartan avulla. Kuski vaan sanoi että "I can never remember which is left and which is right". Synnynnäinen taksikuski siis.


Kaikki täällä on täysin uutta ja muoveissa. Jotain outoa ratkaisuja löytyy silti. Esimerkiksi keittiöstä mennään vessaan, mutta välissä ei ole ovea. Vain ohut sermi, jonka päällä on metrin rako. Toivottavasti tähän asuntoon ei muuta pahanhajuisia tyttöjä. Niitä on saatu haistella tarpeeksi infon fuksikruisella.


Nyt kamat kasaan ja sukeltamaan Tiomanille 2 päiväksi.


Ensifiilistelyt uudessa kämpässä

Juhlatunnelmat

Nyt menee hyvin.

Keskiviikkopäivänä käytiin ostamassa snorkkelit ja maskit Tioman-reissua varten.

Keskiviikkoiltana lähdimme viettämään ladies nightiä muiden opiskelijoiden kanssa.

Torstaiaamuna sain mailin että SAATIIN VIHDOIN KÄMPPÄ! Pääsen Juhan kanssa samaan opiskelija-asuntoon.

Tästä lähtee. Alkaa olla hymy aika herkässä.

Kouluun!

Keskiviikkona koitti ensimmäinen koulupäivä! Jännitti kuin ekaluokkalaisena. Lähinnä mietitytti, miten koululle pääsisi. Matkaa kun on 10 kilometriä ja ensimmäinen luento oli jo kello 8. Päätin varata matkaa varten 1,5 tuntia, etten ainakaan myöhästyisi.

Myöhästyin, ja jätin ensimmäisen luennon väliin.

No, onni onnettomuudessa. Pääsin syömään aamupalaa opiskelijakahvilaan. Päätin kokeilla onneani munajuustoleivällä. Hyi saakeli. Sain makean pullan, jonka keskelle oli sormella kaivettu kolo puoliraakaa kananmunaa varten. Reikä oli tukittu tahmealla mössöllä, joka ilmeisesti oli jonkinlaista juustoa. Se oli niin tahmeaa, ettei se lähtenyt irti sormista saati läppäristä. Muistinko jo mainita, että täkäläisistä kahviloista ei saa paperia.

Toiselta luennolta ei tehnyt mieli enää myöhästyä ja lähdinkin hyvissä ajoin jo vaeltamaan kohti faculty of arts and social sciencesiä. Kampusalue on aika iso, ja matkat laitokselta toiselle kannattaa tehdä sukkulabusseilla, jotka veivaavat ympäri yliopistoa parin minuutin välein.

Media Writing –kurssi oli siis ensimmäinen kosketukseni opiskeluun Singaporessa. Luento sujui hieman eri merkeissä kuin Suomessa. Ensimmäisen tunnin työntekijät kertoivat itsestään. Assarikin lauloi laulun ”I am the champion” tutumman ”We are the champions”-biisin sävelellä. Koko kurssihenkilökunta tuntuu olevan äärettömän huumorintajuista mutta myös pätevää. Luennoitsijat olivat tehneet elämänsä töitä mm. Intian isoimmalla uutistoimistolla ja Singaporen tärkeimmillä pr-toimistoilla ja sanomalehdillä.

Toisen tunnin ajan meille painotettiin kurssin vaikeutta. ”I know that all of you speak English as your native language. That is NOT enough on this course”. Vaikuttaa aika hullulta ja työläältä kaikin puolin. Toivottavasti muut kurssit sujuvat vaivattomammin.

Singaporelainen kohteliaisuus menee usein aikalailla yli ainakin näin suomalaisesta näkökulmasta. Luennoitsijat kiittelevät suunsa avaavaa opiskelijaa parinkin minuutin ajan tyyliin ”Excellent answer! You were just correct. Did you hear? The student here made an excellent point…” Pitänee joskus itsekin sanoa jotain ja tsekata saako kehut huonostakin vastauksesta.

hengailua

Hostellilla aletaan jo ihmetellä kauanko oikein aiomme siellä majailla. Jotkut Management Universityn opiskelijatkin saivat kuulemma kämpän jo ensimmäisenä päivänä. Rikkaat paskiaiset. ”We have like the biggest swimming pool EVER!”

Viikon päästä pääsemme hakemaan jälleen NUS:n asuntoja uuden hakukierroksen alkaessa, ja 2 viikon päästä saamme tiedon, onko koko syksynä saumaa päästä opiskelijakämppään. Sen aikaa jaksaa kyllä majailla missä tahansa. Inncrowd tuntuu edelleen todella kivalta paikalta, ja täällä asuminen on joka tapauksessa halvempaa kuin missään muualla.

Pete tuli Singaporeen, ja päätti samalla reissulla ottaa tatskan. Luonnos syntyi cafe americanon voimalla roberts coffeessa.

Ensi viikonloppuna on aika tehdä pieni irtiotto. Pamautamme muutaman vaihtarikaverin kanssa Malesiaan Tiomanin saarelle sukeltelemaan. Snorkkelit ja maskit on jo ostettu. Googlen kuvahaun perusteella Tiomanin pitäisi olla aika leppoisa paikka.

Sateelta suojassa. Pullojen koosta on pääteltävissä, että ollaan ostoskadun ytimessä.

Kusu

Saksalainen Daniel kutsui meidät sunnuntaina mukaansa ”paradise islandille”. Eipä tällaista reissua voinut jättää väliin. Järjestimmekin itsemme sunnuntaiaamuna sovittuun tapaamispaikkaan.

Vielä alussa oli kiva keli. Louise pousaa, Valentina kuvaa.

Nopeasti Singapore peittyi pilveen, ja saimme vain huokaista helpotuksesta, kun saarellamme ei satanut vettä.

Paikalle ilmaantui kivasti jengiä: saksalaisia, hollantilaisia, suomalaisia ja sveitsiläinen. Joku tiesi kertoa, että paratiisisaari on koko vuoden remontissa. Muutimme siis suunnitelmia ja ostimme lauttalipun Kusu-saarelle, vaikka meille suomalaisille nimi enteilikin jotain muuta kuin paratiisia.

Hollantilaissyntyinen mutta erehdyttävästi kiinalaiselta näyttävä Wing jaksoi repiä loputtomiin asti huumoria valkoisista eurooppalaisista. Sade esti ryhmäkuvan ottamisen.

Sunnuntai-iltana menimme elokuviin. Valitettavasti joka ikinen oikea leffa oli buukattu niin täyteen, ettemme koko porukalla meinanneet mahtua. Olosuhteiden pakosta menimme katsomaan Matka maailman keskipisteeseen.

Koska sitä ei kukaan muu katso kuitenkaan, ja haluan itse avautua leffan huonoudesta, kirjoitan juonen auki tähän:

Brendan Fraser lähtee Islantiin selvittämään kadonneen velipoikansa kohtaloa. Islannista löytyy kuoppa, jonne hän tippuu kauniin naisen ja siskonpoikansa kanssa. Kuoppa ulottuu maapallon keskipisteeseen, joten pudotus on pitkä. Onneksi pohjalla on vettä, johon läiskähtäen porukka säilyy pudotuksesta hengissä.

Maapallon keskipisteessä on valtameri, metsää, Brendanin kuollut veli, sekä tyrannosaurus rex. Poispääseminen vaikuttaa alkuun toivottomalta, mutta sitten löytyvät veljen tekemät muistiinpanot. Muistiinpanot ja laskelmat kertovat, että maanpinnalle pääsee geysirin kyydissä, ja geysirin luokse pääsee ylittämällä meren.

Brendan tietää, että koska ollaan maapallon keskipisteessä, kompassissa pohjoinen ja etelä ovat vaihtaneet paikkaa. Niinpä he lähtevät ylittämään merta etelän suuntaan, ja nousevat maanpinnalle geysirin tulikuuman höyryn mukana. Siskonpoika ottaa maan uumenista mukaansa muutaman valmiiksi hiotun timantin, ja kaikki elävät elämänsä onnellisena loppuun asti.

Todella pelottavaa, että joku on halunnut sijoittaa satoja miljoonia tuollaisen käsikirjoituksen toteuttamiseen.

Singapore 43 vuotta!

Jokaisessa baarissa ja ravintolassa seurattiin juhlia

Lauantaina koitti juhla, jota koko Singapore oli odottanut jo vuoden päivät! Singaporen 43. National Day. Rantaan väsätyllä kelluvalla laiturilla oli 4 tuntia esityksiä paraatista ja musiikista ilotulitukseen, ja samaa showta sai seurata suorana lähetyksenä televisiosta. Esitystä tiiraili oman valistuneen arvioni mukaan myös 100000-200000 ihmistä läheisiltä silloilta ja rannoilta.

Koko perheen juhla. Juniori bailaa...

...kunnes tulee jännäkakka housuun. Äiti yrittää pienoistuulettimella puhaltaa pahaa hajua pois. Tietysti tässä oli paskana puolena se, että haju tuli sitten meidän päälle.

Kun ihmismassat lähtivät lopulta purkautumaan, oli poliisilla ja armeijalla tekemistä. Suurimpia katuja ei saanut ylittää, jotta autot pääsisivät vapaasti kulkemaan, ja armeija yrittikin tiiviinä rivinä pitää jalankulkijoita kurissa. Turhaan.

Singaporelainen versio ”kuka pelkää mustaa miestä”-leikistä menee näin:

Poliisi huutaa keskellä katua ”Go back! Use underpass!”, jolloin ensimmäinen kilpailija lähtee juoksemaan poliisia kohti ja ylittämään katua. Muut kilpailijat hurraavat. Poliisien keskittyessä nappaamaan juoksijaa, saa toinen kilpailija lähteä liikkeelle. Loput kilpailijat hurraavat jälleen.

Tätä toistetaan, kunnes poliisi menettää hermonsa. Silloin loputkin kilpailijat saavat lähteä juoksemaan kadun yli. Kilpailijoiden päästessä kadun toiselle puolelle aletaan taputtaa käsiä yhteen ja nauraa äänekkäästi.

Pelissä on hauskinta se, ettei poliisi voita sitä koskaan.

turistipäivä

Singaporen kuuluisimmat biitsit löytyvät Sentosan saarelta. Päätimme lähteä tsekkaamaan paikan pilvisestä säästä huolimatta, ja hyppäsimme VivoCityyn vievään metroon. VivoCity on kaupungin suurin ostoskeskus, josta on myös järjestetty näppärät jatkoyhteydet Sentosalle.

VivoCity tuntuu samalta kuin Kempeleen Zeppelin tuntui 7-vuotiaana. Käveltävää riittää. Jätimme kuitenkin shoppailun väliin ja kiipesimme kolmannen kerroksen monorailiin.

Singaporeen rakennettiin monorail huolimatta Simpsonien monorail-jaksosta

Sentosan saarelle pääsee myös koppihissillä parin euron hintaan

Muutaman minuutin ajelun päästä olimme jo perillä Sentosan turistiparatiisissa. Nopea vilkaisu osoitti oikeaksi huhun, jonka mukaan kukaan paikallinen ei astu jalallaan tälle paheiden saarelle. Sentosa on kuin kyny Disneyland pienellä hiekkarannalla. Ei kiva. Ensi kerralla vaikka Malesiaan.

Metsäpolulla kävellessä tuli kuuma. 33 astetta lämmintä ja kosteusprosentti 96

Sentosalla on lohikäärmepatsas, jonka suu liikkuu

Turistipäivän kruunasi vierailu keskustan karaokebaarissa. Singaporelaiset laulavat korkeammalta kuin Ari Koivunen ja herkemmin kuin Elton John, mutta eivät tunnu ymmärtävän länsimaisen musiikin päälle. Paikasta löytyi ehkä 20 englanninkielistä kappaletta. Rohkeutta kerättyäni heitin oma biisitoiveeni jonoon, ja jäin toivomaan ammattilaulajien pikaista poistumista.

Kappaletta odotellessa oli täysi työ hätistellä huoria pois. Sama emäntä kiersi kuiskuttelemassa joka ikisen korvaan, ja meinasi jo käydä hermoille. Pitänee hommata joku kärpäslätkä tms…

Itse laulu oli menestys. Biisistä saattoi ehkä puuttua yksi tai kaksikin säkeistöä, eivätkä sanat menneet samaan tahtiin kappaleen kanssa, mutta muutoin karaokevideo oli ammattimaista laatua, ja takasi hienon kokemuksen niin laulajalle kuin yleisöllekin.

Esityksen jälkeen poistuimme pikaisesti paikalta kevyt hymy suupielissä.