Näin se liikenne toimii. Keskelle vilkasta tietä oli pystytetty lava hiv-päivän tanssiesityksiä varten. Uteliaat ihmiset pysähtyivät lavan eteen skoottereillaan, ja minuutissa parissa paikalla oli popcornin tekijä polkupyörineen. Ja koko liikenne tietysti sekaisin seuraavan parin tunnin ajan.
Vietnamissa otettiin aika kunnianhimoinen tavoite: 10 päivässä oli tarkoitus reissata Hanoista Saigoniin ja matkalla nähdä hieman maaseutuakin ja ottaa rennosti. Aika vaikea yhtälö, mutta päätettiin kokeilla.
Tulvan runtelema Hanoi oli jo toipunut yllättävän hyvin. Itse asiassa ulkopuolisen silmin oli vaikea tietää, oliko syrjäkujilla oleva paska ihan normaalia Vietnamia vaiko ei.
Vietnamilaiset turistit olivat fiksuja ja varautuivat heikohkoon ilmanlaatuun. Myös joka toisella moottoripyöräilijällä oli hengityssuoja.Vietnam oli tähän mennessä nähdyistä maista hektisin. Liikenne on jotain ihan käsittämätöntä. Kaduilla on (satoja) tuhansia skoottereita, ja tien ylittämisessä on turha yrittää tukeutua liikennesääntöihin. Niin mopolla ajaminen kuin tiellä kävelykin perustuu siihen, että sillä on etuajo-oikeus, joka on paikalla ensimmäisenä. Tärkeintä on liikkua ennalta-arvattavasti, ja luottaa siihen, että muut väistävät.
Liikenteen turvaamiseksi vietnamilaiset ovat keksineet oman kätevän liikennesääntönsä: onnettomuuden sattuessa syyllinen on melkein automaattisesti turisti. Kannattaa siis välttää onnettomuuksia.
Hanoissa parasta oli mahtavan herkullinen ja halpa ruoka, sekä kadunkulmien ruokapaikat minijakkaroineen. Pienenä yllärinä tuli, että turistialue oli aivan täynnä ranskalaisia. Onneksi kyseiset korttelit olivat niin karmeita, ettei siellä tehnyt juuri mieli pyöriä.
Pienempi yllätys oli se, että joka paikassa valkoista suomalaista yritetään hieman juksata. Pienemmät vaihtorahat jäävät useimmiten parikymmentä eurosenttiä vajaaksi, ja jos ei tiedä jonkin asian hintaa etukäteen, sen hinta nousee samantien viisinkertaiseksi. Joka paikassa pitää tingata, sillä muuten reissu Vietnamiin ei ole Euroopan-matkaa halvempi. Mutta jos muistaa käyttää järkeään, eläminen on varsin halpaa.
Hanossa ehdittiin pyöriä pari iltaa, minkä jälkeen koitti matka yöjunassa Hueen. Hanoin matkatoimistot olivat jälleen kerran ostaneet junien soft-sleeper –vaunut tyhjiksi, joten 14 tunnin yö valvottiin 6 hengen hard sleeper –vaunussa.
Naisia satumaisia
Jonkun kuninkaallisen hautapaikka Hue on sympaattinen pikkukaupunki suurinpiirtein puolivälissä Vietnamia. Nguyễn-dynastia pykäsi sinne vaivalla kuninkaallisen kaupungin, joka myöhemmin pommitettiin maan tasalle. Kuningassuku puuhasteli kaupungin ympärtistöön myös kymmenisen kaunista hautapaikkaa, jotka ovat kuninkaallisten temppelien ohella ehdottomasti näkemisen arvoisia.
Nähtävyydet ovat kaukana toisistaan ja menetimme nopeasti hermomme ylimääräistä rahaa kinuaviin taksikuskeihin. Vuokrasimme siis moottoripyörän.
Tyylikkään olemuksen kruunaa kypärä, joka on niin pieni, ettei mahdu päähän.
Laite ei täysin vastannut esitteessä olevaa kuvaa. Se ei itse asiassa ollut ihan viimeisen päälle. Siinä ei toiminut valot, vilkut, bensamittari, nopeusmittari eikä virtalukko. Takajarru toimi, mutta etujarru ei. Huen liikenne rullaa samalla periaatteella kuin Hanoissa, joten sadan metrin kokoisessa liikenneympyrässä tuhannen muun mopon kanssa päristellessä sai katsella aika paljon ympärilleen (moottoripyörän taustapeilitkin olivat rikki).
Liikenteessä ajaminen oli yllättävän helppoa, mutta pimeän tultua valojen puuttuminen hieman harmitti. Meinasimme mm. osua kolariin. Joku väitti että vuodessa 60000 vietnamilaista kuolee moottoripyöräonnettomuudessa. Lienee liioiteltu luku, mutta yhden onnettomuuden näkeminen oli tarpeeksi, ja keskityimme loppuillan kahvilassa istumiseen.
Kahvila (johon palasimme seuraavanakin iltana) oli sympaattisen 27-vuotiaan tytskän pyörittämä paikka, joka oli väsätty vietnamilaiseen tapaan jonkun kotiin. Keittiö ja vessat oli rakennettu talojen välissä olevalle kujalle, joka oli erotettu kadusta verholla ja verkkoaidalla. Vessassa eikä keittiössä ei siis ollut oikeaa lattiaa, kattoa tai seiniä. Vastaavanlaisen paikan pyörittäminen Suomessa vaatisi jonkin verran viranomaisen kusettamista.
No, joka tapauksessa, tämä sympaattinen tyttö oli naimisissa. Amerikkalaisen kanssa. Ainut ongelma oli, ettei tyttö ollut kuullut miehestä 4 vuoteen. Sormus oli sormessa, vaikka raukka tuntui pikkuhiljaa huomaavan jotain olevan vialla. Tyttö kertoi, ettei kukaan paikallinen enää huoli häntä, sillä vietnamilaisen tytön kuuluu mennä naimisiin 20-22 –vuotiaana.
Kiero paikka. Kahvilasta poistuttuamme meille tarjottiin niin naisia, polkupyöräkyytiä kuin kannabistakin. Kieltäydyimme kohteliaasti. Sama toistui seuraavanakin iltana. Kieltäydyimme jälleen ja kävelimme kohti rautatieasemaa.
Matkalla asemalle pysähdyimme hetkeksi istuskelemaan pilkkopimeään isoon ja autioon puistoon. Huomasin sattumalta takanamme jotain liikettä, ja käännyin ympäri. Isohko vietnamilainen heppu vilahti samalla pusikon taakse piiloon. Hienoisessa nousuhumalaisessa uhossani nousin ylös ja lähdin tarkistamaan tilannetta. Nousuhumalainen uho katosi aika nopeasti kun näin myös toisen hepun vaanivan meitä hieman etäämpänä. Päätimme poistua katuvalojen turvaan.
Aikatauluun voi luottaa
Otimme yöjunan Nha Trangiin, sillä päivällä junassa istuminen ei liiemmin houkutellut. Tarkoitus oli käveleskellä päivä kaupungissa ja mennä seuraavalla yöjunalla Saigoniin.
Noin kello 14 hard sleeper –vaunussa koettiin ikävä herätys, kun pelkkää vietnamia puhuva konduktöörinainen tuli herättelemään eurooppalaisia matkustajia. Nha Trangin asema oli ohitettu 2 tuntia etuajassa, mikä oli kohtuullisen hankala huomata, koska kukaan ei puhunut englantia, junassa ei ollut kuulutuksia eikä asemien seinissä paikannimiä.
Juna pysähtyi keskelle riisipeltoa henkilökunnan pohtiessa mitä seuraavaksi tehtäisiin. Katsoimme parhaaksi mennä samalla junalla Saigoniin asti. Riisipellolla ei näyttänyt olevan paljon Nha Trangiin suuntaavia julkisia kulkuvälineitä. Junan kuskille tarjoutui samalla mahdollisuus tienata 5 euroa ylimääräistä rahaa pistämällä osa lippurahoista omaan taskuunsa.
Amatöörit reissussa
Sotaleffan tunnelmissa joellaMekong Deltan suistoalue on puolentoista tunnin bussimatkan päässä Saigonista. Halusimme mennä sinne julkisilla busseilla, sillä ne ovat varsin halpoja. Pääsimme perille, mutta kymmenkertaiseen hintaan. Iloiset pienet veijarit saivat kusetettua meidät pienellä kikkailulla tilanteeseen, joka ärsyttää vieläkin niin paljon, ettei siitä jaksa kirjoittaa enempää. Rahaa meni vain leffalipun verran, mutta taas tuli muistutus siitä, että skarppina saa olla.
Oikea tapa vierailla Mekong Deltalla olisi käyttää aikaa ehkäpä viikko. Yhden yön visiitti riitti vain veneen vuokraamiseen ja pieneen kierrokseen. Ensi kerralla sitten... Maisemat olivat kuitenkin jälleen jotain aivan muuta kuin mitä olin koskaan nähnyt aiemmin.
Amerikkalaiset paskiaiset
"Kun amerikkalainen menee Window Trapiin, rullat pyörähtävät, kas näin, ja nyt, näette miten käy. Auts. Tämä on mun suosikki, hihi."
Saigon oli suuri ja hektinen aivan kuten voi olettaakin. Jo parin korttelin päässä länsimaisten asuttamista kortteleista pääsee kuitenkin syömään ja juomaan kaikessa rauhassa normaaliin 0,5 – 1 euron hintaan näkemättä ainuttakaan turistia.
Vietnamilaiset eivät liiemmin tykkää Vietnamin sodan aikaisista amerikkalaisista sotilaista. Museoissa esitellään ylpeästi erilaisia tapoja tappaa jenkkisotilaita, ja näytetään 70-luvun propagandavideoita pikkutytöistä, jotka saivat ”amerikkalaisen tappaja”-diplomeita.
70 kilometriä Saigonista luoteeseen sijaitsee Cu Chi, jossa pääsee tutustumaan ihanaan tunneliverkostoon, josta käsin vietnamilaiset puolustautuivat hyökkääjiä vastaan. Tunneleita on noin 200 kilometriä ja ne kulkevat jopa 10 metriä maan alla. Ne ovat uskomattoman kaipeta, pimeitä ja ikäviä, enkä mene niihin enää koskaan uudestaan.
Nauravainen opas Cu Chissa esitteli erilaisia ansoja, joilla mm. katkaistiin, lävistettiin ja rampautettiin tunkeutujia. Seinällä oli iso maalaus, jossa amerikkalaiset laahustavat metsässä jalat verta valuen. Vietnamilaiset ovat uskomattoma ylpeitä joka ikisestä tapetusta sotilaasta.
Tietysti Cu Chissa pääsee myös ampumaan. Tämä pullea kaveri ehti vetää liipaisimesta jo ennen kuin sai kuulosuojaimet päähänsä.Saigonissa on sotamuseo, jonka alkuperäinen nimi oli ”amerikkalaisten sotarikokset”. Museossa esitellään kattavasti pommien räjäyttämiä naisia, ja agent orangen takia vammaantuneita lapsia.
Kiinnostavampaa antia oli hieno valokuvanäyttely, jossa näytettiin Vietnamissa kuolleiden reporttereiden viimeisiä valokuvia. Vaikuttavin näyttely aikoihin.
Kaikkia vietnamilaisia sotamuseoita tuntuu yhdistävän se, että niissä ei juuri esitellä vietnamilaisia esineitä. Kaikki, mitä laitetaan näytille, on ”kuolleilta amerikkalaisilta” otettuja aseita, juomapulloja tms. Jos vietnamilainen esine on näytillä, se on todennäköisesti sadetakki, joka on tehty amerikkalaisesta laskuvarjosta. Vieressä ehkäpä bambukeihäs, jolla laskuvarjojääkäri on onnistuneesti teurastettu.
Kaikesta ristiriitaisuudestaan huolimatta tai ehkä juuri sen takia tämä oli ehkäpä mielenkiintoisin reissu. Suurin osa vietnamilaisista on todella avuliaita ja mukavia. Monet ehkäpä yrittävät myydä jotain, mutta kun sanoo ”ei”, heidän kanssaan voi alkaa keskustella tavallisesti.
Tekisi jopa mieli mennä takaisin.
Uusin yllätys oli ulkoa sisälle tuleva katkeamaton jono pieniä sekä melkein parisenttisiä muurahaisia.
.jpg)
